lauantai 27. kesäkuuta 2015

Uuteen aikakauteen


Yksi asia alkoi minua aina vain enemmän ja enemmän tuossa taannoin vaivaamaan. Halusin järjestelmäkameran. Nyt, kun ihminen joka on ollut harrastavinaan (hevos)valokuvausta ns. aina, sanoo haluavansa uuden kameran, sitä voisi olettaa että hän tarkoittaa, että himoitsee sen loppuunajetun runkonsa tilalle uutta ja hienompaa. Mutta minäpä halusin sen ihan minun ensimmäisen järjestelmäkamerani.

Miksi minulla ei ole järjestelmäkameraa? Kellä ylipäänsä nykyään ei ole järjestelmäkameraa? Kamera on ollut luonnollinen jatke kouralleni jo vuosia, olin se tyyppi joka kuvaa ratsastusleirillä vähintään viisi rullaa ja jolla on vanhoja paperikuvia jossain laatikkokaupalla. Viimeisin filmikamerani oli Konica Z-Up 150, josta pidin kovasti. Ja kyllähän sitä tuli kovasti käytettyäkin. Niin kovasti, että alkoi tuntua, että on aika ottaa seuraava askel.


Digiaikaan siirryin 2002-2003 talvena (jonkun koneen hajoamisen myötä ovat hävinneet ihan ensimmäiset kuvat ja myöhemmistäkin puuttuu jonkun levyllepolttamisen ja siirron jälkeen alkuperäiset tiedot, joten ihan tarkkaa ajankohtaa en osaa enää sanoa), kun ostin Canon Powershot A40:n. Ihan naurattaa, kun miettii miten paljon asiat ovat muuttuneet niiltä ajoilta - kameran kuvanlaatu häviää varmaan nykyajan alkeellisimmallekin älypuhelimelle. Minulla oli aivan huikea 128 Mt:n muistikortti, joka maksoi varmaan lähes saman verran kuin itse kamerakin, koska siihen aikaan tavut oikeasti maksoivat ja paljon!

Fiksuna lapsena tietysti kuvasin pääosin sillä laadulla mitä kortille mahtui eniten - siispä valtaosa A40:n aikaisista originaalikuvista on niinkin viisaassa kuvakoossa kuin 640 x 480 :D Myös digitaalinen zoomi sai laulaa raikuvasti ja rajoituksitta, joten tuon Canonin kuvien selaaminen aiheuttaakin melko voimakasta myötähäpeää silloista itseäni kohtaan. Tuo oli juuri sitä aikaa, kun digivalokuvaus yleistyi voimakkaasti ja myös hevostapahtumissa kuvaajien määrä kasvoi räjähdysmäisesti, osittain virtuaalitalliharrastuksenkin myötä. Oma Canon ulkoili lähinnä hoito- ja vuokrahevosteni kotitalleilla, ja Sipoon hevosjalostusseuran tapahtumissa. Mutta joskus piti lähteä tutkimaan maailmaakin, ja koettua tuli kouluratsastuksen SM-kilpailut Laaksolla, Vermon poninäyttely ja Sahyn arabinäyttely kesällä 2003.. Itse en koskaan virtuaalitalleilua löytänyt, mutta tutustuin kyllä muutamaan harrastajaan ja tulin myös notkuneeksi ht.netin virtuaalifoorumilla ihan huvin vuoksi.





Elokuussa 2003 muutinkin sitten Perhoon opiskelemaan, ja mikäs sen mukavampaa kuin olla hevosten ympäröimänä käytännössä 24/7? Canonin mielestä oli syksyn jälkeen mukavampaa vaipua ikiuneen ja samalla tehdä jotain peruuttamatonta vahinkoa muistikortille, jossa oli siinä vaiheessa vankina usean kuukauden kuvat kun en ollut kotona päässyt käymään, eikä minulla silloin vielä ollut läppäriäkään minne kuvia välissä tyhjentää. RIP Powershot A40.



Canonin viimeisiä talteenjääneitä mollikuvia
Jonkun aikaa elin ilman kameraa, mutta koska se tällaiselle ihmiselle on tuskallinen ja epäluonnollinen olotila, etenkin tuollaisessa asuinympäristössä, uuden kameran tarve oli pian ylitsepääsemätön. Kevättalvella 2004 aloitin sitten etsintäni tosissaan. Tällä kertaa päätin oikeasti käyttää harkintaa siinä, millainen seuraava kumppanini on, ja Sukupostin foorumilla sain vinkkiä sellaisesta kamerasta kuin Fuji FinePix S5000. Megapikseleitä tässä oli komeat 3.1, ja aivan huima 10x optinen zoomi. S5000 oli ns. puolijärkkäri tai bridge - ja tähän laatuluokkaanhan minä sitten jumahdin yli vuosikymmenen ajaksi. Siihen aikaan järkkäri oli aika iso investointi, eikä niitä ihan jokaisen sunnuntaikuvaajan kaulassa roikkunutkaan samaan tahtiin kuin nykyään. Bridge oli opiskelijabudjettiin hyvä valinta ja oikein riittävä kaikilta ominaisuuksiltaan muutenkin. Jotain järkkärin ja peruspokkarin väliltä, riittävän hyvää kuvanlaatua ja säädettävyyttä kiinteällä superzoomilla. Niin S5000 sai sitten kipittää luokseni Saksanmaalta, joskin pieniä mutkia sattui matkaan kun ensimmäinen paketti katosi kokonaan, mutta toinen sentään löysi perille.





Arvatkaa naurattaako, kun olen jossain prosessissa hukannut tämän kuvan originaalin, ja minulla on siitä vain tämä pieni, siis ihan juuri tämän kokoinen mustavalkokuva? Pitäisikin tarkistaa, onko sitä jollain vanhoilla cd:llä tallessa..
S5000 olikin ahkera reissukamera joka oli paitsi tietenkin usein koulun talleilla ikuistamassa tuntsareita ja kavereiden hevosia, myös mukana kaikilla retkillä joita hevostenhoitajaopiskelijoilla pitää olla paljon. Kisoihin, näyttelyihin, Ypäjälle kuninkaallisiin ja oripäiville (jälkimmäinen tosin oli ihan omatoimimatka).. Nyt 10 vuotta myöhemmin en enää oikein muista, mistä päätös S5000:n vaihtamisesta kumpusi niinkin nopeasti, sillä vain noin kaksi vuotta se ehti minua palvella ja siirtyi ihan täydessä käyttökunnossa uuteen omistukseen. Olisiko ainakin osasyyllinen ollut se, että maneesissa sillä ei koskaan tarvinnut haaveillakaan tekevänsä mitään? Joka tapauksessa kaluston päivitys oli edessä, ja kun kerran Fujiini olin niin mieltynyt, seuraava kamerani oli käytännössä vain muutamaa pykälää päivitetympi versio samasta kamerasta, eli Fuji FinePix S9500.

S9500:n kanssa taival alkoi helmikuussa 2006. Hyvässä valossa maneesikuvauskin oli tälle aika helppo nakki, vaikka itse vasta sitä harjoittelin ja asetusten käyttö oli aika pitkälle kokeilua, että mitä tapahtuu, jos käännän tästä..







S9500 oli pitkäikäisin ja varmasti eniten käytetyin kamerani, ja edelleen se jollain nostalgisella tapaa itselleni tutuin ja rakkain. Se tuntui aina omalta. Lukuisien kisakuvausten lisäksi sillä oli tietenkin tärkeä tehtävä tallentaa omien hevosteni elämää usean vuoden ajan. Näitä kuvia en nyt sentään ala tämän kuvatulvan jatkeeksi enää valikoimaan, niitä on blogi pullollaan muutenkin! Mutta taas alkoi nälkä kasvaa syödessä, ja tällä kertaa sen herättäjänä toimi ensisijaisesti lisääntynyt kiinnostus videokuvaukseen- HD-laatua piti saada. Viisi vuotta palveltuaan S9500 sai seuraajakseen taas Fujin bridgen, Finepix HS10:n. Miksi ei vieläkään järkkäriä? Tapa ja tottumus painoi paljon, ja tietenkin se, että kun ostat bridgen, se on siinä. Suht samaan hintaan olisi saanut tietysti jonkun perusjärkkärin kittilinssin kanssa, vaan jos sille tielle lähtee, sehän olisi vasta alkua, eikä loppua näykään. Joten, koska vaatimukset eivät olleet sen suuremmat kuin rahavaratkaan, "tyydyin" taas tähän tuttuun kameraluokkaan.

HS10:ssa onkin 30-kertainen zoomi ja herkku jos toinenkin. Erittäin järkkärimäisellä ulkomuodollaan se on myös edes ensivilkaisulla katu-uskottava pykälää parempien virkaveljiensä joukossa. Enhän minä mikään aktiivinen kisakuvaaja ole muutenkaan, käyn siellä missä kiinnostaisi muutenkin käydä ja kuvaan jos siltä tuntuu, ja jos kuvat päätyvät esille, lataan ne lähes aina kursailematta ihan sellaisenaan suoraan kamerasta.. Pitäisi petrata, I know..



Tämä nyt oli just blogissa näytillä, mutta kuuluu joukkoon kuitenkin

Nyt olen kuitenkin jonkinlaisessa risteyskohdassa kuvaamiseni kanssa. Tuntuu että HS10:n kanssa polku on loppuunkuljettu, ja lisäksi sillä on nyt viimeaikoina ollut ihan suoranaisia toimintaongelmiakin, joten loppusuoralla ollaan ehkä joka tapauksessa. Kun olen sen kymmenkunta vuotta käytännössä junnannut paikallani, haluan ottaa riskejä ja kehittyä kuvaajana, ja koen että tuon kameran kanssa sitä ei tule tapahtumaan. On siinä omat hyvät puolensa, mutta myös pitkät miinukset, kuten auttamaton hitaus. Kun suoranainen hevosharrastus on vähän telakalla tällä hetkellä, tuli sitten polttava tarve hankkia edes joku kiintopiste elämälleen, ja kai uusi kamera on syy siinä missä muutkin. Joten ehkä lopultakin kaikkien näiden vuosien jälkeen minun hevosvalokuvausharrasteluni jalostuu -harrastukseksi. Vaihdan tutusta ja turvallisesta vieraille vesille.

Ja eilen talouteeni saapui Nikon D5200, jolla tuo postauksen ensimmäinen kuvakin on otettu. Luulin pitkään että olisi luonnollista palata vähän niin kuin juurilleen eli Canonin pariin, mutta jotenkin se Nikon voitti kuitenkin kalkkiviivoilla. Toistaiseksi kamera on vain kittilinssillä varustettuna, kun ajatuksena oli ensin opetella käyttämään kameraa ja sitten vasta lähteä varustelemaan sitä, mutta karu totuus jo omia koiria kuvatessa tuon 18-55 mm kanssa ajoi minut lähimpään verkkokauppaan hankkimaan vähän järeämpää kaveria. Tästähän se alamäki sitten alkaakin. Ennen kuin arvaankaan, Photoshopin iänkaikkinen ja ilmainen CS2 on vaihtunut Lightroomiin, kaikki vapaapäiväni kuluvat pitkin Suomea ajeluun ja jos ei kisoissa niin kuvienkäsittelyyn.. No, sitä kisakuva-aktiivisuutta jaksan epäillä voimakkaasti, mutta kai tuosta pitää nyt täyden kapasiteetin verran iloa irti ottaa, kun se kerran on hankittu. Ja kunhan sitä on ensin opeteltu käyttämään.

Ihan ekana piti tietenkin ottaa kukkakuvia, koska mikäs nyt on sen luovempaa, omaperäisempää ja taiteellisempaa, kuin pakollinen kukkakuva?

4 kommenttia:

  1. Aikoinaan kuvasin tyttären Fujin bridgellä, sitten tuli aika hankkia oma kamera ja sinunkin blogin kuvien innoittamana ja Fujista pitävänä hankin itselleni sellaisen. Järkevä, kestävä, hyvä kamera.
    Sääli että se mystisesti katosi muutama vuosi sitten, olisi varmasti muuten vieläkin järkkärin rinnalla käytössä.
    Nikonin järkkärin päädyin hankkimaan kun kaipasin hiukan nopeampaa ja valovoimaisempaa kalustoa hevosten muutettua maneesitallille, mutta muistan kyllä moneen otteeseen kironneeni, miten paljon huonompi tuollainen järkkäri on verrattuna Fujin bridgeen.

    On mielenkiintoista jäädä seuraamaan millaisia kuvia jatkossa blogistasi löytyy, näistä Fujin aikaisista olen pitänyt kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, kirjoitin jo pitkän vastauksenkin mutta nettiyhteys katkesi ja se katosi bittiavaruuteen..

      Mutta ydinajatuksena juu, että nuo Fujini ovat kyllä kaikki olleet todella luotettavia ja hyviä valintoja. Jokapaikanhöiyliä, joiden ominaisuudet riittävät hyvin moneen tilanteeseen ja jotka ovat pieniä, kevyitä ja helppoja. Jännityksellä odotan itsekin, mitä tapahtuu kun niin läpeensä tutusta Fujista (yli kymmenen vuotta on kuitenkin kuvannut periaatteessa "samalla kameralla", niin paljon yhteistä kaikessa kolmessa on ollut) vaihtaa kokonaan uuteen ja erilaiseen.. Oikotie onneen se vaihto tuskin on, mutta ainakin tällä polulla riittää samoamista :)

      Poista
  2. Olipa mielenkiintoista lukea valokuvausharrastuksestasi vuosien saatossa! Itse asiassa monesta kohtaa tarinaa löysin itseni, ja ajatuksesi valokuvausharrastuksen käänteissä olivat hyvin samanlaisia kuin omanikin ovat olleet :)

    Ensimmäisen kompaktikamerani (en ole koskaan ymmärtänyt nimitystä puolijärkkäri tai bridge) ostin keväällä 2008, kun kaipasin yli 10 vuotta pokkareilla kuvaamisen jälkeen superzoomia ja nopeaa sarjakuvaustoimintoa lähinnä raveissa kuvaamista varten. Tuon Olympuksen kompaktikameran rinnalle hankin muutamaa vuotta myöhemmin huomattavasti valovoimaisemman Canonin Ixus -pokkarin, joka kulki uskollisesti vuosia käsilaukussa joka viikko tallille ja kulkee käsilaukussa edelleen, vaikka hevosharrastukseni on viimeisen vuoden aikana muuttanut muotoaan paljonkin ratsastuskouluajoista. Ensimmäinen kompaktikamera päivitettiin vuonna 2012 Panasonicin Lumix FZ200 -kompaktikameraan, joka kaksi vuotta kulki mukana ratsastuskisoissa ja poninäyttelyissä kiihtyvään tahtiin mutta täytti silloisen unelman omasta järjestelmäkamerasta aina siihen asti, kunnes minullekin tuli epävarmat ajat ratsastusharrastukseni suhteen ja päätin sijoittaa siihen unelmani järkkäriin ja objektiiviin. Nyt olen reilut 2 kuukautta kuvannut ensimmäisellä järkkärilläni, ja kuvia olen ottanut varmasti moninkertaisesti enemmän kuin aiempien melkein 20 vuoden aikana, jolloin minulla on jonkinlainen kamera ollut käytettävissäni. Toisaalta huomaan myös suhtautumiseni valokuvaukseen muuttuneen vuosien sekä uusien ja parempien kameroiden saatossa: siinä, missä ala-asteikäisenä ensin halpa filmipokkari ja myöhemmin vanhempien lainaksi kinuttu, perheen ensimmäinen digipokkari kulki mukana ratsastusleireillä ikuistamassa hetkiä ja tallentamassa muistoja, nykyään valokuvaus on paljon muutakin kuin hetkien tallentamista myöhemmin muistelemista varten. Muistan hyvin, kuinka noin 15 vuotta sitten näin ratsastusleirillä ensimmäistä kertaa appaloosan - tai ainakin väritykseltään sellaisen, joka oli muuten ruunikko mutta takapuoli oli valkoinen tummin täplin - ja seisoin varpaillani yltääkseni karsinan korkean seinän yli sitä kuvaamaan ja täytin pientä muistikorttia ottamalla monta kuvaa tämän hevosen takapuolen hienosta värityksestä. Myös monesta tutusta leirihevosesta piti saada muistoksi kuvia, eikä se lainkaan haitannut, vaikka kuvaan ei saanut hevosta kokonaan: karsinassa kun niitä oli niin vaikea saada mahtumaan kuvaan, kuvasin sitten hätätapauksessa vaikka pään, keskiruumiin ja jalat erikseen, kunhan koko hevonen tuli taltioitua myöhempiä muisteloita varten. Viime vuosien aikana taas olen ottanut niin paljon kuvia, että epäilen, mahdanko 15 vuoden päästä enää muistaa yksittäisiä ottamiani kuvia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista :) Kiva löytää samanhenkisiä mietteitä. Todella upeita kuvia blogissasi!

      Poista